Syödään yhdessä pihalla

Julkaistu Kategoriat Teemat

Ulkoilma tekee taikoja ruoalle. Pakkaspäivänä yksinkertainenkin kuuma keitto maistuu taivaalliselta, kesäisistä grillihetkistä puhumattakaan. Ruoka on kulkenut mukana ulkoilmassa jo vuosisatoja, mutta ajan myötä välttämättömyys on muuttunut nautinnoksi.

Villiruoan lumoissa

Olemme metsäkansaa. Ensimmäiset näille tienoille asettuneet ihmiset elivät esihistoriallisella ajalla metsän antimien varassa. Riista, marjat ja muut luonnonkasvit muodostivat suomalaisten ensimmäisen ruoka-aitan.

Metsästyksen ja villiruoan merkitys väheni, kun opimme viljelemään maata. Tiedot ja taidot kuitenkin säilyivät, ja metsän tarjoamat raaka-aineet täydensivät sitä, minkä pelto tuotti. Metsä oli paitsi ruoan lähde, myös lääkekaappi. Muinaiset suomalaiset tunsivat luonnon parantavan voiman. Monia marjoja, yrttejä ja juuria käytettiin kansanparannuksessa.

Sota ja elintarvikepula tiivistivät suhteen luontoon. Kun ruokaa ei saanut kaupasta, turvauduttiin metsän ja ryytimaan antimiin. Yritykset, koulut ja järjestöt kokosivat jäsenensä yhteen ja suuntasivat syksyisin marjaretkille. Perheet keräsivat sieniä ja marjoja, ja säilöivät niitä ahkerasti. Moni muistelee vieläkin lämmöllä kuistin portaalla viilentymässä ollutta tuoksuvaa marjakiisselikattilaa.

Nyt olemme löytäneet juuremme uudelleen. Villiruoka on noussut uuteen arvoon. Riista näyttäytyy eettisempänä vaihtoehtona lihansyöjille. Luonto ja retkeily on suurelle osalle suomalaisista sydämen asia.

Heinätöissä

Ennen kuin teollinen vallankumous saapui Suomeen, vuodenajat määräsivät elämän rytmin. Kesällä työ tehtiin ulkona – pellolla, metsässä, niityllä. Työ tehtiin ulkona, joten siellä myös syötiin. Kesän odotetuinta aikaa oli varsinkin nuorille kesä- ja heinäkuun vaihde. Silloin alkoi heinäaika.

Heinätöissä kerättiin rehua karjalle tulevan talven varalle. Päivät olivat pitkiä ja täynnä fyysistä työtä. Heinäajan eväitä alettiin valmistella hyvissä ajoin: eväsleipä leivottiin orsille kuivamaan, lihaa palvattiin ja kuivattiin, kalaa suolattiin. Juuri suolaa heinätöitä tekevät kaipasivat, sillä heinäkuisilla pelloilla hiki virtasi.

Yhteisistä leileistä nautitut juomat olivat janoisten työntekijöiden helpotus. Piimä ja kalja olivat suosituimpia janojuomia. Piimä valmistettiin jo kevättalvella, ja laitettiin sitten suuriin puutynnyreihin eläi piimäankkoihin. Ankat ajettiin rekikelillä niityille, ja upotettiin maahan. Näin juoma säilyi hyvänä kesään saakka.

Eväissä, konteissa, laukuissa ja leileissä yhteiset eväät vietiin pellolle jo sarastuksen aikaan. Päivän mittaan syötiin kolme tai neljä ateriaa. Niiden lisäksi juotiin tietysti iltapäivällä kahvit, levättiin hetki ja myöhempinä aikoina syötiin ehkä pullaakin. Tunnelma oli hilpeä, eikä se johtunut ainoastaan ruokajuomaksi pakatusta kaljasta tai sahdista. Kesäisillä heinäpelloilla syttyivät monet suomalaiset rakkaustarinat.

Vanha maanjako aiheutti sen, että työt tehtiin yhdessä – jokaisen peltotilkku urakoitiin vuorotellen yhteisvoimin. Myös eväistä huolehdittiin yhdessä. Toisinaan sattui kylän piiriin pihi isäntä tai emäntä, joka nipisteli makoisan ja kalliin voin määrässä. Voi oli harvinaista herkkua, sillä karja oli ummessa suuren osan vuodesta ennen maatalouden kehittymistä 1900-luvun alkupuolella. Voin puutteesta saattoi syntyä suunsoittoa, ja pihi talo sai herkästi huonon maineen. Hyvät eväät takasivat runsaan talkooväen myös tulevalle kesälle.

Ruokahetket vietettiin joko kotona, jos oltiin lähipellolla – tai niittyladon varjossa, jos oltiin etäällä talosta. Kotona ruokaan katettiin tukevaa liha- tai hernekeittoa, mutta pellon reunassa syötiin yksinkertaisempaa evästä. Viili ja talkkuna ovat vielä tuoreessa kansanmuistissa, mutta pepu ja pöperö ovat jo tuntemattomampia. Ne olivat juotavia taikinoita tai vellejä, jotka sekoitettiin talkkunajauhoista ja vedestä. Samantyyppistä oli länsisuomalaisten varikoinen eli pellonpiimä, joka tehtiin ruis- ja mallasjauhoista. Näppärä herkku oli legendaarinen hautanauris, joka valmistui kivillä vuoratussa maakuopassa kätevästi työpäivän aikana ja kypsyi sopivasti pellon reunassa syötäväksi.

Kahvit kuuluivat heinätöiden kohokohtiin, ja juotiin aina pellolla sinne levitetyn liinan päällä, kyytipoikana vaaleaa leipää, korppuja tai pullaa. Miesväki saattoi heittää ruoan päätteeksi pitkäkseen, naisväki puuhasteli asioitaan vaikkapa keräillen marjoja metsästä tai tehden käsitöitä.

Grillaaminen

Amerikkalaisvaikutteinen grillaaminen saapui Suomeen 1960-luvun tienoolla. Koko kansan vapaa-ajan huviksi jo 1950-luvulla sotien jälkeen levinnyt mökkeily liittyi asiaan olennaisesti, kun kesämökkiläiset löysivät grilleihinsä sihisemään kotimaisen makkaran. Suomalaisten idyllisten mökkiviikonloppujen voisi siis leikkisästi ajatella syntyneen 1960-luvulla, sillä silloin myös lauantaista tehtiin vapaapäivä!

Teollisvalmisteinen makkara on meillä melko uusi tuote, mutta makkaraa on toki Suomessasyöty kautta aikain. Alkujaan makkaran valmistus oli oikeastaan tapa säilöä sisäelimet, liha ja veri. Makkaroita on valmistettu miltei koko Suomessa, lukuun ottamatta Karjalan kannasta ja osia Etelä-Savosta. Erilaiset makkaratyypit vaihtelevat myös alueittain.

Verimakkaraa on valmistettu ainoastaan maan länsiosissa. Se valmistetaan perinteisesti hakatusta lihasta, sisälmyksistä ja ruisjauhoista. Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla tehtiin lihasta, sisälmyksistä ja ohraryyneistälihamakkaraa, joka suolattiin ja savustettiin. Lounais-Suomessa, Keski- ja Pohjois-Savossa sekä Pohjois-Karjalassa taas valmistettiin ryynimakkaroita ilman verta ja lihaa. Inarin seudun lappalaiset ovat käyttäneet makkaraan myös poron- ja jopa kalansuolia.

Nykyisen lenkkimakkaran esi-isä taas on halpa-, eli hampuusin- taihampparinmakkara, jota valmistettiin ainakin 1930-luvulta alkaen. Se tehtiin raavaan- ja luulihasta, eikä siinä yleensä ollut jauhoja. Makkara oli kuuleman mukaan herkullista, vaikka sen syöminen ei ollut joidenkin mielestä kovin kunniallista.

Suomeen saatiin oppi teolliseen makkarantekoon Saksasta, ja ennen sotia suomalaiset makkarat olivatkin saksalaiseen tapaan maustettuja. Sota-aika köyhdytti makkaramaakarien maustevarastot, ja kotimainen makkara leimaantui mauttomaksi – sotien aikaan kun oli pula paitsi mausteista, myös lihasta. Makkaroiden sekaan laitettiin esimerkiksi maitojauhetta ja perunajauhoa. Tämän johdosta vuonna 1957 tehtiin makkara-asetus, jossa määriteltiin A- ja B-laadun makkaroiden vähimmäislihapitoisuudet.

Makkaranvalmistus oli käsityötä 1960-luvun alkuvuosiin saakka, jolloin teknologinen kehitys vihdoin ylettyi myös lihajalosteisiin. Teollisesti valmistetusta herkusta tuli halpa, ja sen kulutus kasvoi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa räjähdysmäisesti.  Varsinainengrillimakkara syntyi lenkkimakkaran sisarena, ja sen laajamittainen valmistus alkoi vuosina 1973-74.

Kevyesti keskellä kesää

Kesällä suomalainen vapautuu ja päästää irti arjesta – myös ruokailun suhteen. Mökillä aterian ainekset saadaan kasaan ehkä omasta kasvimaasta tai vähintään kyläkaupasta. Kyläilyn kulttuuri elää vahvimmin juuri mökeillä, missä kynnys lähteä kutsumattakin kylään on matalimmillaan. Loman jälkeen rennon ja yhteisöllisen otteen ruokailuun ja yhdessäoloon voi kuljettaa myös kotiin. Pitkinä kesäpäivinä töiden jälkeen voi käydä kaupan kautta ja soittaa matkalla tuttavaperheelle: ”Tulkaa kylään!”