Syödään yhdessä maatiloilla

Julkaistu Kategoriat Etusivun teema, Teemat

Tavallaan olemme kaikki maalaisia. Suomi kaupungistui ja teollistui 1900-luvun puolivälissä niin hämmästyttävän hurjaa vauhtia. Maaseudun pojista ja tyttäristä kasvoi hypermarketeissa asioivia kaupunkilaisia. Yhteisöllisyyden murros on vielä kesken, ja isovanhempien elämänohjeista voi olla apua uusia yhteisöjä rakentaessa.

Kotona maalla

Vielä 1900-luvulla suurin osa suomalaisista eli omavaraista elämää. Kaupasta ostettiin vain harvoja tarvikkeita ja ruokia. Suomalaiset asuivat maatiloilla, ja ruoka tuli läheltä – omalta pellolta tai navetasta. Sadonkorjuun aikaan nautittiin yhdessä kovan työn antimista.

Kotimainen maatalous uudistui voimakkaasti 1860-luvulla, mikä tarkoitti että ruokaa oli enemmän kuin koskaan aiemmin.  Nuoret isännät ja emännät saivat ideoita lehdistä ja eri tahojen järjestämistä koulutuksista. Myös puutarhaviljely edistyi, ja se sai taloudellista merkitystä. Tuotettujen raaka-aineiden hinnat nousivat, ja maanviljelyyn investoitiin. Myös valtio alkoi tukea voimakkaammin tuotantoa. Maatalous muuttui leipäviljan tuotannosta lypsykarjapainotteiseksi. Tekniikan kehitys paransi ruoan tuotantoketjua monin tavoin. Ensimmäiset tehdasvalmisteiset maatalouskoneet tulivat tiloille, ja keinolannoitteet lisäsivät satomääriä.

Omavaraisuus säilyi ihanteena teknistymisestä huolimatta. Vielä 1920- ja 30-luvuilla suomalaiset maatalot olivat lähes täysin omavaraisia. Kaupasta haettiin yleensä vain sokeri, suola, kahvi ja tupakka. Yhä useampi viljeli myös kotipuutarhassaan monenlaisia suhteellisen uusia herkkuja, kuten porkkanaa, punajuurta, lanttua, naurista, hernettä, avomaankurkkua, tomaattia, musta- ja punaherukkaa ja karviaismarjoja. Liha yleensä teurastettiin oman tilan karjasta.

Ruokavarastojen merkityksestä

Sota toi elintarvikepulan, mutta näytti myös yhteisöllisyyden voiman. Hyytynyt tuonti jätti kaupat tyhjiksi, ja säännösteltyjen ruokatavaroiden keskellä naapurin, suvun ja tuttavien tuki nousi tärkeäksi. Maaseudun omavaraisilla taloilla peruselintarvikkeita yleensä riitti, mutta kaupungeissa tilanne oli hankala – ostettavaa ei yksinkertaisesti riittänyt. Moni sai onneksi tukea maaseudulla asuvilta sukulaisilta tai ystäviltä, kun juureksia, lihaa, maitoa ja kananmunia riitti myös kaupunkiin muuttaneille tuttaville ja perheenjäsenille. Huolenpidon ja talkoohengen merkitys iskostui meihin juuri sotien aikana.

Hajosiko maaseudun yhteisö?

Maanviljely muuttui viimeistään 1960-luvulla elämäntavasta yrittäjyydeksi. Samaan aikaan Suomessa ennen näkemätön joukko muutti pois maaseudulta kasvaviin kaupunkeihin. Ensimmäiset automarketit ja lähiöt rakennettiin. Maaseudun pienet, tiiviisti yhteen sidotut yhteisöt vaihtuivat kaupungin vilinään. Suvut hajaantuivat sukutiloilta eri paikkakunnille, ja ydinperheet muuttuivat uudeksi normaaliksi.

Elämäntavan ja politiikan keskiöön nousivat yksilöt yhteisöjen sijaan. Kadotimmeko siis yhteisöllisyyden, kun muutimme kaupunkiin? Maaseudulle jäivät vanhat kyläyhteisöt, mutta toisaalta kaupunkilaiset muodostivat nyt uusia yhteisöjä – naapurustoja, kaveripiirejä töissä, koulussa ja harrastuksissa. Nyt myös viljely tuo taas kaupunkilaisiakin yhteen. Samaan tapaan, kuin aikanaan koko kylä kokoontui yhdessä keräämään pelloille satoa talteen kokoontuvat nykyään urbaanit viljelijät yhteispalstoilleen nauttimaan ulkoilmasta. Ja tietenkin syömään yhdessä.