Syödään yhdessä kotona

Julkaistu Kategoriat Etusivun teema, Teemat

Kodin ruokapöytä on kerännyt suomalaiset perheet ympärilleen jo vuosisatoja. Jokainen aikakausi on muuttanut tavallaan yhdessä syömisen tapoja, ja johtanut nykyiseen tilanteeseen. Siinä missä aiemmin esimerkiksi ruoka-ajat määrittyivät esimerkiksi työn mukaan, nykyään yhä tärkeämpää on kyetä organisoimaan elämää omista, itselle ja omalle perheelle mielekkäistä lähtökohdista.

Ruoan kunnioitus on suomalaisille tärkeää

Ruokailutilanne on rentoutunut vuosisatojen saatossa. Käytöstapoihin suhtautuminen riippui vielä 1900-luvulla siitä, asuiko perhe maalla vai kaupungissa – kuuluttiinko säätyyn vai ei. Suomalaisille on aina ollut tärkeää kunnioittaa ruokaa. Maasta elantonsa saanut kansa tiesi, että satojen onnistuminen – tai epäonnistuminen – oli elinehto, ja katkerat katovuodet muistettiin pitkään.

Maaseudulla yhteiseen pöytään ei käyty miten sattuu. Perheen sisäinen arvojärjestys saneli sen, kuka sai istua pöytään ja ottaa ruokaa ensimmäisenä. Selkeät säännöt helpottivat ruokahetken kulkua, sillä maataloissa pöytään istui usein suuri joukko verisukulaisista renkeihin ja piikoihin. Miehet istuivat pöydän yläpäähän, kun taas naisille ja lapsille oli paikkansa sen alapäässä. Pienet lapset eivät välttämättä syöneet pöydän ääressä, vaan heille katettiin ruoka penkille tai tuolille. Ei ollut tavatonta, että naiset söivät seisaaltaan tai toisessa huoneessa. Toisaalta itse ruokailutilanne oli melko tasavertainen. Kun perhe oli asettunut pöytään, ruoka tarjoiltiin ja syötiin yhteisistä astioista. Samoin ruokajuoma – piimä, maito tai kalja – juotiin yhteisestä tuopista.

Työläiset olivat uusi yhteiskuntaluokka, joka syntyi teollisen vallankumouksen myötä. Näissä perheissä saatettiin nakella niskoja herrojen tavoille: tarinan mukaan eräs isäntä söi lakki päässä, koska niin ruoka oli myös tienattu. Usein juuri perheen isä päätti, kuinka tarkasti käytöstapoja noudatettiin. Koulutetuissa perheissä, kuten opettajien kodeissa, pidettiin hyvästä käytöksestä kiinni tiukemmin. Lautasliinoja käytettiin, ja ruokaa ei tuotu tarjoiluastioissa pöytään. Aamiainen saatettiin viedä perheen vanhemmille sänkyyn, ainakin viikonloppuisin. Kuka sitten päätti mitä syötiin? Säätyläisperheissä päätöksen teki perheen äiti, mutta kokkaamisesta vastasi usein ainakin osaksi kotiapulainen. Maalais- ja työläisperheissä isäntä oli se, joka päätti päivän ruokalistasta. Emännän vastuulle jäi ruoanvalmistus.

Hiljaisuus on osa suomalaista elämäntyyliä, myös ruokapöydässä. Myös puhumattomuus ruokapöydässä on liittynyt ruoan kunnioittamiseen: pöydässä keskusteleminen oli useimmiten sallittua, mutta nauraminen, riiteleminen ja turhien höpöttely oli edelleen kielletty. Oli niitäkin taloja, joissa ruokapöydässä puhuminen ei ollut sallittua lainkaan. Ennen kaikkea ruoasta tuli aina kiittää. Lasten ei sopinut arvostella ruokaa, vaan lautanen oli syötävä tyhjäksi – vaikka se olisi ollut täynnä piimävelliä tai hernepuuroa.

Säätyläisperinne hiipui sotien ja elintarvikepulan myötä 1940-luvulla, mikä johti myös käytöstapojen rentoutumiseen. Toisaalta edelleen pidettiin sopivana, että jokainen osasi esimerkiksi esittelyn, puhuttelun, ja ruokailutavat. Työläisperheissä lapset saattoivat alkaa kiinnittää huomiota vanhempien tapoihin, kuten ryystämiseen ja huonoon hygieniaan, opittuaan koulussa muuta. Maaseudulla vanha elämäntapa säilyi pisimpään, mutta muutos saapui hiljalleen myös kylänraiteille.

Ruokailutilanne rentoutui 1960-luvulla – kaikkia ruokia ei enää ollut pakko maistaa, vaikka lautanen piti edelleen syödä tyhjäksi. Uusia oppeja saatiin kotiin nyt myös lasten mukana. He oppivat uusia taitoja ja tietoja esimerkiksi koulun kotitaloustunneilla. Viikonloppu oli perheelle pyhitetty aika, jolloin ruokailuun ja ruoanlaittoon kiinnitettiin enemmän huomiota. Ruokailu keskittyi kotiin, ja vain aniharva kävi nakkikioskilla – saati sitten ravintolassa.

Arjen ja viikonlopun ero ruokapöydässä kasvoi 1980-luvulla. Arkisin ruoka koettiin polttoaineeksi, mutta viikonloppuna ruoka yhdisti perheen. Silloin kokeiltiin uutta, kokattiin ja syötiin yhdessä. Tärkeänä pidettiin, että kaikki olivat pöydässä yhtä aikaa ja että kädet pestiin. Ruokailutilaan saapui kuitenkin uusi häirikkö, televisio. Joissakin perheissä syötiin jo sen ääressä. Nyt ensimmäistä kertaa näytti siltä, että lapset nousivat ruokahetken keskipisteeseen. Johanna Mäkelä on tutkinut 1980-luvun perheruokailua. Hän havaitsi, että kun aiemmin ruokahetki määräytyi isän työaikojen mukaan, 1980-luvulla sen määritti lasten harrastusaikataulu. Samoin nyt ruokatoiveiden suhteen kuunneltiin herkimmin perheen nuorimpia.

Tuloerot näkyivät ruokapöydässä

Sota ja elintarvikepula, työelämän murros ja terveyskäsitykset ovat kaikki vaikuttaneet siihen, mitä suomalaisissa kodeissa syödään. Aiemmin vahvat alueelliset erot ovat nyt tasoittuneet, samoin kuin yhteiskuntaluokkien väliset erot.

Teollistuvassa Suomessa 1900-luvulla yhteiskuntaluokkien väliset erot näkyivät ruokapöydässä. Erityisesti joulupöydän herkut kertoivat perheen toimeentulosta. Ensimmäisen maailmansodan aikaan riisi oli vielä kallista, joten köyhimmissä kodeissa joulupuuro keitettiin esimerkiksi ohrasta. Viikonloppuisin yritettiin säädystä riippumatta syödä parempaa ruokaa kuin arkena, esimerkiksi ohrapuuroa ja puolukkasoppaa lauantaisaunan jälkeen. Ohukaiset ja pannukakku olivat lasten suosikkeja.

Työläiset ostivat ruokansa enimmäkseen kaupasta, toisin kuin omavaraiset maatilalliset. Leivän leipominen kotona loppui kaupungeissa, koska siihen ei ollut mahdollisuutta. Pienet asunnot rajoittivat ruoanlaittoa, sillä niissä ei ollut esimerkiksi uunia. Työläisperheiden vaimot ja tyttäret olivat usein palvelijoina säätyläisperheissä, mistä käytöstavat ja ruokalajit siirtyivät myös työläiskoteihin. Herrojen herkkuihin ja tapoihin suhtauduttiin aluksi epäilevästi, ja uusien vaikutteiden juurtuminen työläisperheisiin vaati usein aikaa.

Sota ja elintarvikepula jättivät pysyvän jäljen suomalaiseen ruokakulttuuriin.

Maaseudulla elintarvikepula kosketti vähiten, sillä moni tuotti edelleen suurimman osan tarvitsemistaan raaka-aineista itse. Työväen pöydässä nähtiin paljon keittoja ja vellejä. Onnekkaita olivat ne, joilla oli tuttavia tai perhettä maalla – heiltä saattoi saada arvokasta täydennystä ruokavarastoihin. Säätyläiset turvautuivat vaihtokauppaan naapureiden, sukulaisten ja tuttavien kesken. Kaikissa yhteiskuntaluokissa luonnon antimet, kuten marjastus ja metsästys nousivat tärkeiksi tavoiksi täydentää ruokavaliota. Ei ollut tavatonta, että esimerkiksi tehtaat järjestivät työntekijöilleen yhteisiä marjastusretkiä syksyisin.

Herkuttelusta ei sodan aikanakaan täysin luovuttu. Lauantai säilyi monissa perheissä leivontapäivänä, ja esimerkiksi Savossa saatettiin silloin leipoa makoisa nauriskukko yhdessä jaettavaksi. Sunnuntaina taas syötiin vähän paremmin ja hieman myöhemmin kuin tavallisesti. Pula-ajan lasten mieliin on kyselyaineistojen perusteella jäänyt muistoja erityisesti ensimmäisistä herkuista, ei niinkään puutteesta.

Pulan jälkeen perheiden pöydissä alkoi näkyä kohisten noussut elintaso. Varakkaisiin koteihin saatiin nyt ensimmäiset kodinkoneet, kuten jääkaappi ja kaasuhella. Jälkiruoat yleistyivät, samoin vaalea ranskanleipä. Makkara- ja liharuokien määrä kasvoi. Myös ensimmäiset valmisruoat tulivat kauppoihin 1950-luvulla. Lapset saivat uusia herkkuja, kuten limonadia, jota sai erityisesti juhannuksena, jouluna ja vappuna. Palaveripullan käsite syntyi sotien jälkeen, ja seuraukset näkyivät suomalaisten vyötäröillä. Ensimmäistä kertaa ruoan terveellisyys alkoi puhuttaa laajasti. Liikalihavuudesta ja sen haittavaikutuksista alettiin puhua laajalti. Sen seurauksena 1970-luvulla muun muassa yhä useammalle lapselle lauantaista muodostui karkkipäivä. Aiemmin omavaraiset suomalaiset siirtyivät yhä enemmän asioimaan kaupoissa. Valikoimat kasvoivat lähes räjähdysmäisesti, ja kauppaan tuli runsaasti uutuuksia, kuten jogurtti. Kasvisten ja hedelmien kulutus kasvoi. Myös paheksuttujen valmisruokien saatavuus kasvoi. Naiset tunsivat itsensä huonoiksi äideiksi ja emänniksi, jos sortuivat tarjoamaan perheelleen jotakin valmista.

Työn ja ruoan rytmit sovitettiin yhteen

Maatalous oli vielä 1950-luvulla enemmistön elämäntapa ja tulonlähde. Lähes kaikki mitä tarvittiin tuotettiin itse. Perinteisessä maalaisessa elämäntavassa yhdessä syömiseen vaikuttivat erityisesti työn jakautuminen eri vuodenajoille, sekä nykyisestä hieman poikkeava ajatus siitä ketkä kaikki kuuluvat perheeseen. Koko talon väki osallistui talon töihin. Ajatus perheestä käsitti paitsi isäntäväen ja verisukulaiset, myös esimerkiksi rengit ja piiat. Talvella syötiin kolmesti päivässä. Ahkerana kesäkautena puolestaan syötiin neljä ateriaa päivässä.

Vuonna 1917 säädettiin työaikalaki, joka muutti samalla ruokailurytmin monissa perheissä. Ruokailurytmin muutos kertoo laajemmin myös elämäntapojen muuttumisesta palkkatyön ehdoilla. Samaan aikaan syntyi työpaikkaruokailu. Työläisperheissä saatettiin nyt ensikertaa syödä lounas työpaikalla. Lähellä työpaikkaansa asuvat työläiset saattoivat tosin käydä kotonaan syömässä, tai joku perheen lapsista toi ruoan työpaikalle.

Miten suojella perheen yhteistä ruoka-aikaa?

Ennen vanhaan ruoka-aika määriteltiin isän työn mukaan, ja 1980 –luvulla lasten harrastusten mukaan. Nykyään ruokahetken uhka on aikataulujen kakofonia. Yhteiselle ajalle ei ole enää sovittua paikkaa kalenterissa, vaan se joustaa muiden menojen mukaan. Yksilöllisyys ajaa sein perheen yhteisen ajan edelle. Toisaalta ruokaa on tarjolla kokoajan, kaikkialla. Se tarkoittaa, ettei enää ole välttämätöntä rajata sille omaa paikkaa ja aikaa.

Elämän rytmi saneltiin ennen vanhaan pitkälti työn mukaan, perheen ulkopuolelta. Tehtaan tai maatilan työt oli tehtävä, kun niiden aika oli. Tämä näkyy edelleenkin elämäntavoissamme. Monen perheen rytmi ohjautuu edelleen harrastusten mukaan. Yhteiselle aterialle ei tällaisessa tilanteessa aina järjesty aikaa.

Miten siis suojella perheen yhteistä ruokahetkeä? Aivan ensimmäisenä on opittava luottamaan siihen, että se riittää, kestää ja kantaa. Yhteinen ruokahetki on yhtä tärkeä – ellei tärkeämpi – kuin mikä tahansa treeni. Joustavuus yhteisten ruoka-aikojen sovittamisessa aikatauluun on suuri apu. Vanha tehdastyöläisten arkirytmistä periytyvä kello viiden päivällinen ei välttämättä enää sovi jokaiselle. Syödään yhdessä vaikka illalla kahdeksalta, kun treenit ovat päättyneet ja luodaan uusia yhdessä syömisen tapoja!

Julkisilla toimijoilla, yrityksillä ja yhteisöillä on valtava voima toimia perheiden apuna. He voivat luoda pienin askelin puitteita uusille yhteisille ruokahetkille: urheiluseurat järjestävät treeniaikataulut niin, että ne antavat tilaa perhepäivällisille, yritykset lanseeraavat perheaterioita varten brändättyjä puolivalmisteita, joista ateria syntyy helposti ja niin edelleen.