Kahvitellaan yhdessä

Julkaistu Kategoriat Etusivun teema, Teemat, Yleinen

Suomalainen kyläilykulttuuri on joutunut uhanalaiseksi. Ennen vanhaan kyläily ei aina ollut vain ystävien juttuhetki, vaan sillä saattoi olla käytännöllisempiä tarkoitusperiä.

Vieraanvaraisuuden vähenemistä on valiteltu jo iät ja ajat. Kyläilykulttuuria tutkineen Maarit Knuuttilan mukaan jo 1500- ja 1600-luvuilla valiteltiin vanhan kyläilykulttuurin katoamista ja kasvavaa itsekkyyttä. Kyläilyn ihanne ja käytäntö eivät välttämättä aina ole kohdanneet.

Kesä ja kyläily sopivat yhteen hyvin, sillä suomalaisten kynnys kyläillä toistensa luona on matalimmillaan juuri mökeillä. Mökit ovat myös ikään kuin perinteisten elämäntapojen säiliöitä. Juuri mökillä vanhat tavat ja konkreettisestikin vanha tekniikka – kaasujääkaapit ja vesikaivot – ovat tavallisia. Mökillä suomalainen kuoriutuu avoimeksi, ja unohtaa arjen rajat myös sosiaalisuudessa.

Ole kuin kotonasi

Vieraanvaraisuuden ydin voidaan jäljittää pitkälle historiaan. Ennen hotelleja ja huoltoasemia se on ollut elintärkeää pitkien matkojen kulkijoille. Ei ollut tavatonta, että suosittujen reittien varrelle osuneissa tavallisissa maataloissa yövyttiin, syötiin ja vietettiin aikaa isäntäväen kanssa. Kristillinen usko ja lähimmäisen rakkaus korottivat vieraanvaraisuuden keskeiseen rooliin. Suomessa esimerkkiä näyttivät erityisesti pappilat.

Pappeja perheineen pidettiin kylän esikuvina, joilta opittiin hyvän elämän taidot. Pappiloiden ovet olivat auki kaikille, ja kylässä käytiin ahkerasti – joskus jopa isäntäväen yksityisyyden ja jaksamisen kustannuksella. Kymmenpäisen vierasjoukon viihdyttäminen illasta toiseen kysyi voimia isäntäväeltä ja keittiöltä.

Maatilojen emännillä ei ollut varaa pappilan keittiön kaltaisiin tarjoiluihin, mutta he pistivät parastaan ainakin juhlapäivinä. Ennen vanhaan vieraita varten ei aina valmistauduttu erikseen. Vieraille tarjottiin samaa ruokaa, jota muu perhe söi. Joskus vieraanvaraisuus näkyi pieninä asioina, esimerkiksi oma väki saattoi joutua kuorimaan itse perunansa kun vieraalle ne kuorittiin valmiiksi.

Pöytä koreaksi

Kahvipullasta tuli käsite sodan jälkeen. Suomi toipui elintarvikepulasta ja sokeri, voi sekä kerma olivat taas kaikkien saatavilla. Erityisesti voita oli ensimmäistä kertaa Suomen historiassa tarjolla runsaasti. Kahvipöytään haluttiin sen seitsemän sorttia, ja enemmän. Myös valmiskakut ja -pullat tulivat kauppoihin sotien jälkeen, mutta niitä välteltiin pitkään. Kunnon emäntä tarjosi edelleen itse leivottua.

Vierasvara oli emännän kunnia-asia. Pullapitkoa, -korppua tai kahvileipää pidettiin kaapin perällä ja myöhemmin pakkasessa yllätysvieraiden varalta. Moni tekee niin edelleen. Knuuttilan mukaan suomalainen vierasvara –perinne on osoitus siitä, että kyläily on ollut vilkasta ja spontaania.

Lauantai on muodostunut perinteiseksi leipomispäiväksi, sillä sunnuntai oli suosituin ja tavallisin kylässäkäyntipäivä varsinkin maaseudulla. Emännät leipoivat lauantaisin pullaa tai kuivakakkua siltä varalta, jos joku sattuikin tulemaan kylään. Jos vieraita ei tullut, leipomukset syötiin perheen kesken.

Kyläilyn taito

Kyläilyyn on liittynyt monia erilaisia tapoja. Toisille se oli lähes harrastus, joillekin keino kuulla uutisia. Itäsuomalaiset ovat perinteisesti olleet erityisen ahkeria kyläilijöitä. Syksyllä kyläily oli vilkkainta, sillä kesän raskaat työt oli saatu päätökseen. Syksyyn sijoittui myös maatilojen palvelusväen vuoden ainoa vapaaviikko.

Karjalaisten keskuudessa oli tavallista käydä naapurissa kylässä, jopa kutsumattakin. Silloin ei ollut tapana tarjota mitään erikoista, kahvikupillinen riitti. Tavallista oli koko Suomessa, että varsinkin ennen suuria juhlia vieraat toivat tullessaan osan juhlien tarjoiluista joko leivonnaisina tai ruokana, tai raaka-aineina. Näin syntyi ajatus tuliaisista. Samaten juhlien pidoista annettiin vieraille kotiinviemisiä.

Kahvi on kyläilyn sydän

Jo 1840-luvulle tultaessa porisi kahvipannu Paraisilla jo 1840-luvulla mökissä kuin mökissä. Kahvi levisi länsirannikolta itään ja pohjoiseen, ja varakkaammalta väeltä tavallisiin koteihin. Ensimmäisenä suomalaiset oppivat juomaan aamukahvia, ja iltapäiväkahvien nauttiminen yleistyi hieman myöhemmin.

Kahvinjuonti ja –keittäminen vaativat aluksi opettelua. Prosessi vaati enemmän työtä kuin nykyään, sillä pavut ostettiin pitkään raakana ja paahdettiin sekä jauhettiin kotona ns. kahviprännärillä. Tavallisesti kahvi juotiin mustana, sillä sokeri ja kerma olivat ylellisyyksiä. Sen sijaan varsinkin vanhempi polvi lisäsi mielellään kahviin suolaa.

Kahvi oli arvokasta, joten puutteen aikana sitä jatkettiin usein esimerkiksi paahdetuilla rukiilla, ohrilla, herneillä, pavuilla tai esimerkiksi sikurilla. Sen lisäksi oli muitakin korvikkeita, kuten esimerkiksi ns. mallaskavi, joka oli tehdasvalmisteisesta sikurista sekoitettua kahvia. Sitä nautittiin erityisesti Hämeessä.

Kyläilyn uusi aika

Kyläily on niin tärkeää, että siitä ja sen katoamisesta ollaan oltu huolissaan jo vuosisatoja – miksi? Se on arkisen sosiaalisuuden tärkeä muoto. Tuoreena höyryävään kahvikupilliseen tiivistyy yksinkertaisimman yhdessäolon ydin. Kahvittelu, kyläily on yhdessäolon kulttuurinen peruskivi. Sitä on syytä vaalia. Kyläilykulttuurin henkiinherättäminen on onneksi helppoa.

Vanhan maailman muuttuessa nykyiseksi, myös kyläilytavat muuttuvat. Se on hyvä. Suomeen on juurtunut hiljalleen uudenlainen kahvilakulttuuri. Emme enää kulje kylänraitilla kahvilla, mutta nyt on vieläkin helpompaa lähettää viesti kaverille ja tavata siinä lähikahvilassa – tai vaikka huoltoasemalla. Samaan aikaan vanhasta emännän ylpeydestä voidaan hieman hellittää, ja luottaa siihen että hyvä kupillinen kahvia rennosti sohvalla riittää myös kaverille. Tarjoilua tärkeämpää on olla yhdessä.