Syödään yhdessä koulussa, töissä ja kotona

Julkaistu Kategoriat Etusivun teema, Teemat

Työpaikka- ja kouluruokailu syntyivät vastauksena yhteiskunnan muutoksiin, ja halusta tukea erityisesti vähävaraisimpia perheitä. Ne ovat muovanneet perheiden ateriarytmiä, ja ovat yksi hyvinvointivaltion kulmakivistä. Yhteinen ruokahetki lisää hyvinvointia, ja lisää yhteisöllisyyttä.

Työpaikkaruokailun juuret ovat tehtaissa

Monenlaiset uutuudet mullistivat suomalaisen työelämän 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, jolloin maataloudesta elänyt maa teollistui. Muuttoliike vei nyt maalta kaupunkiin. Uusi elämä vaati monilta totuttelua. Tehtaassa työpäivät olivat usein jopa 16 tuntia pitkiä. Työtä tehtiin myös viikonloppuisin, koko vuoden. Tehtaissa työskentelivät myös naiset ja lapset. Näin syntyi uusi yhteiskuntaluokka, työläiset.

Työväenliike syntyi ajaakseen tehtaan työntekijöiden etuja. Tärkeimpiä tavoitteita 1800-luvulla oli ajaa läpi 8 tunnin työpäivä. Työ tuotti tulosta, kun laki säädettiin vuonna 1917. Siinä turvataan työntekijöille paitsi säännöllinen työaika, myös tauot. Säännöllistä kahdeksan tunnin päivää tekevälle työntekijälle esimerkiksi oli tarjottava ”joko vähintään puolen tunnin ruokailuloma tai tilaisuutta syömiseen työn aikana”. Tänä aikana työntekijälle piti mahdollistaa poistuminen työpaikalta.

Työläiset söivät usein eväitä tai edelliseltä päivältä yli jäänyttä ruokaa. Vielä 1900-luvun alkupuolella työntekijät huolehtivat usein itse ruoastaan, vaikka ensimmäiset tehdasruokalat oli perustettu jo 1840-luvulla. Höyrykone tuli keittoloihin 1910-luvulla, mikä mahdollisti ensimmäistä kertaa suurten ruokamäärien nopean valmistamisen. Ruokalistoilta löytyi esimerkiksi kiisseliä, keittoa ja tietenkin kahvia. Työlainsäädännön ja työpaikkaruokailun kehittyminen muutti koko perheen ateriarytmiä. Syntyi käsite lakisääteisestä kahvi- ja lounastauosta. Päivällistä alettiin syödä neljän tai viiden aikaan iltapäivällä. Elämänrytmi muuttui.

Kouluruokailu on hyvinvointivaltion kivijalka

Suomalainen innovaatio, joka edistää terveyttä, oppimista ja hyviä tapoja – kouluruoka. Juuri ruoka oli yksi merkittävä syy siihen, että kaikkien lasten oli mahdollista lähteä koulutielle. Vielä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa kansakoulussa kävivät vain harvat. Matkat kouluihin olivat monille pitkiä, eikä kotoa usein riittänyt evästä koulupäiväksi – tai sellaista ei ehditty valmistaa. Näin vaihtoehdoksi jäi joko istua nälkäisenä koulunpenkillä, tai jäädä kotiin auttamaan talon töissä.

Ilmaista kouluruokaa alettiin tarjota joillakin paikkakunnilla, kuten Kuopiossa, 1900-luvun alussa. Keskustelu ruokailun tarpeellisuudesta, ja siitä kenelle ilmaista ruokaa tulisi tarjota, kävi vilkkaana. Järjestövaikuttaja Augusta af Heurlin ryhtyi toimeen kouluruoan puolesta, ja perusti valtakunnallisen Koulukeittolayhdistyksen vuonna 1905. Tämän seurauksena kahdeksan vuotta myöhemmin valtio myönsi ensimmäisen kerran avustusta kouluruokailuun. Ruokaa saivat ensin vain köyhimmät kansakoululaiset, oppikouluissa sitä ei vielä tarjottu lainkaan.

Uusi kouluruokailuun liittyvä laki tuli valmisteltavaksi 1930-luvulla, jolloin mm. Turkuun perustettiin omia koulukeittoloita. Niissä valmistetut ruoat olivat yksinkertaisia keittoja, vellejä ja puuroja. Ruoka syötiin usein luokkahuoneessa, pulpettien ääressä. Kuten monia muitakin asioita, sota muutti myös suhtautumista kouluruokailuun. Lasten ruokailusta heräsi huoli. Eduskunnan määräyksestä 1943 kaikkien kansakoulujen oli ryhdyttävä tarjoamaan lämmin lounas oppilaille ilmaiseksi vuoteen 1948 mennessä. Kaikille peruskouluikäisille tarjottava lämmin ateria säädettiin 1970-luvulla voimaan tulleessa laissa, kun siirryttiin peruskoulujärjestelmään.

Joukkoruokailussa on valtavasti voimaa

Nyt työpaikoilla syödään yhdessä harvoin. Kaikista koululaisista taas 85 prosenttia syö kouluruokaa, mutta määrä laskee kun tarkastellaan teini-ikäisiä. Samaan aikaan yhä useammat tutkimustulokset osoittavat, että rauhoitetusta ruokahetkestä yhdessä on kiistattomia hyötyjä työ- ja opiskeluteholle, yhteisöllisyydelle ja siten kokonaishyvinvoinnille.

Joukkoruokailussa on paljon hyödyntämätöntä potentiaalia. Työpaikka- ja kouluruokalat tavoittavat suuren osan suomalaisista. Tukemalla joukkoruokailua, voimme tukea miltei kaikkien suomalaisten hyvinvointia pienillä teoilla. Ensimmäinen askel on herätä näkemään yhteisöllisen ruokailun edut.

Kouluruoka herättää tunteita: olemme ylpeitä ainutlaatuisesta innovaatiostamme, toisaalta päivittelemme yhdessä inholla kumiperunoita. Erityisesti teini-ikäiset jättävät kouluruoan usein väliin, tai korvaavat sen karkeilla ja välipaloilla. Yksi syy saattaa olla se, että nuoret eivät koe ruokailutilannetta omakseen. Heillä ei ole mielestään riittävästi mahdollisuuksia vaikuttaa, vaikka halua löytyisi. Tämän eteen tehdään nyt runsaasti töitä, ja edelläkävijät oppilaitosten joukossa ovat ottaneet lapset ja nuoret osaksi kouluruoan suunnitteluprosessia. Näin syntyy tunne yhteisestä, yhdessä tehdystä ruokailuhetkestä.

Suomalaiset ovat tunnetusti sisukkaita. Korkea työmoraali on meille ylpeydenaihe ja käsitys siitä, mitä on oikea työ ja työnteko tulee suomalaisesta historiasta. Luonnon armoilla eläneiden maanviljelijöiden Suomessa arvostettiin fyysistä työtä, pitkiä päiviä ja itsensä ylittämistä – taisteltiin ’hallaa ja suota vastaan’. Se varmisti leivän. Arvostamme yksilösuorittamista edelleen, ja puurtamisen ihanne elää vahvana. Työ on ollut kunnia-asia, ja tärkeä osa yksilön identiteettiä.

Nyt sekä työnantajat että –tekijät voivat rakentaa itselleen uuden, yhteisen kunnia-asian. Rauhallinen, yhteisöllinen ruokahetki on etu kaikille. Työnantajalle se takaa virkeän, energisen ja motivoituneen työvoiman. Työntekijä, joka kokee kuuluvansa yhteisöön, voi hyvin. Työpaikan yhteisten ruokahetkien kautta voidaan tehdä näkyväksi myös yrityksen tai yhteisön arvoja ja tavoitteita. Hiljainen tieto siirtyy yhteisessä kahvipöydässä, eikä varttitunnin tauon rauhoittaminen vaadi suuria tekoja. Yhdessä sovituista käytännöistä on helppo pitää kiinni, ja edun huomaavat kaikki.

Syödään yhdessä turuilla ja toreilla

Julkaistu Kategoriat Etusivun teema, Yleinen

Tori on suomalaisen kesän sydän. Se on kohtaamisten ikivanha näyttämö, jossa ruoka näyttelee tärkeää roolia. Lähes jokaisesta kylästä ja kaupungista löytyy aukea, johon ystävät kokoontuvat vaihtamaan kuulumisia kahvin äärellä. Iloisella markkinahumulla on suomalaisessa kulttuurissa pitkät juuret, ja torilla tavataan edelleen kun on aihetta juhlaan.

Ostoksia ja romantiikkaa

Toriperinteella on juurensa markkinoissa. Ennen vuotta 1859 kaupankäynti oli tarkoin säädeltyä, eikä kauppaa saanut tehdä sovittujen aikojen ja paikkojen ulkopuolella. Kun kauppoja ei ollut, tärkeät ostokset ajoitettiin markkina-aikaan. Markkinoilla oli omat nimensä, esimerkiksi Turussa oli kaksi kertaa vuodessa Heikin markkinat ja Lappeenrannassa puolestaan Marian markkinat. Markkinat ja torit eivät olleet pelkästään kaupanteon paikkoja. Markkinaretkille lähdettiin usein yhdessä tapaamaan tuttuja läheltä ja kaukaa. Niinpä markkinat olivat myös romanttinen paikka, sieltä ostettiin esimerkiksi kihlat.

Uusia kaupan ja kohtaamisten paikkoja

Torikulttuurin voi ajatella siirtyneen kauppakeskuksiin, joihin kokoonnutaan nykyään samaan tapaan viettämään aikaa, syömään yhdessä ja tapaamaan ystäviä. Kauppakeskuksen käytävillä on suuri todennäköisyys kuulla ajankohtaiset kuulumiset ja uutiset. Kauppakeskusten historia alkoi 1970-luvulla, kun ensimmäiset automarketit rakennettiin. Sen jälkeen ne ovat muodostuneet erottamattomaksi osaksi suomalaista arkea. Samaan aikaan monessa kaupungissa harmitellaan paikallisen torin hiljentymistä. Toisaalta torikulttuuri on saamassa uutta tuulta esimerkiksi lähiruokarinkien kautta, jotka tarjoavat tilaisuuden ostaa ruokaa suoraan tuottajalta. Yhä suurempi joukko arvostaa sitä, että voi tavata tuottajan esimerkiksi käyttämiensä kananmunien takana. Lähiruokaringin kokoontuminen on monelle myös tilaisuus tavata samanhenkisiä tuttuja ja vaihtaa kuulumisia.

Suomalaisen street foodin juurilla

Grilli kuuluu torille kuin nakki sämpylään, ja öisessä ruokajonossa suomalaiset kohtaavat hyvässä ja pahassa. Kioskit tulivat suomalaiseen katukuvaan jo 1800-luvulla. Niiden historia liittyy hieman yllättäen hygienian edistämiseen, sillä kaupungeissa saastunut kaivovesi aiheutti 1860-luvulla pullotetun veden ja virvoitusjuomien kysynnän kasvun. Aluksi juomia myytiin liikkuvista kärryistä, vaunuista tai laukuista, mutta valikoima laajeni pian hedelmiin, makeisiin jäätelöön ja tupakkatuotteisiin. Varsinkin pääkaupunkiseudulla yksi kioski on ylitse muiden: rakastettujen lippakioskien juuret ulottuvat 1930-luvun loppuun. Varsinaisesti ne levittäytyivät Helsinkiin kuitenkin vasta 1950-luvulla. Kioskien valikoima ja koko kasvoivat edelleen 1960- ja 70-luvuilla, jolloin myös R-kioskit alkoivat yleistyä. Alkujaan nopean naposteltavan myyntipisteiksi nousseet kioskit ovat yllättävän monen kohtaamisen tapahtumapaikkoja, oli kyse sitten epäonnisista treffi-illoista tai vuosikymmeniä kestäneistä työporukan kahvihetkistä. Kesällä pienimmänkin kioskin eteen kannetaan muovituoli tai pari, joilla istuskellessa on ihan sallittua jutella myös vieraalle – vaikka säästä.

Kesällä ruoka kulkee porukan mukana

Kesä vietetään yhdessä, ja ruoka kulkee mukana. Torilihikset, eväsleivät ja termarikahvit viedään sinne, missä seura on. Pensasaidan yli on helppo huikata myös naapurit kyläilemään, kahville tai grillaamaan. Kesä on yhteisöllisyyden aikaa, jolloin tavallisista arjen säännöistä on lupa poiketa. Mökin kynnys on hieman matalampi ylittää, ja hiekkatie naapuriin helpompi kulkea. Suurten juhlien lomassa tehdään pieniä tärkeitä tekoja, keitetään kahvit ja leivotaan pullaa. Juuri näillä pienillä arjen kapinallisilla teoilla ja pullakahveilla vahvistetaan yhteenkuuluvuutta ja suhteita toisiin ihmisiin. [O2]

Syödään yhdessä pihalla

Julkaistu Kategoriat Etusivun teema

Ulkoilma tekee taikoja ruoalle. Pakkaspäivänä yksinkertainenkin kuuma keitto maistuu taivaalliselta, kesäisistä grillihetkistä puhumattakaan. Ruoka on kulkenut mukana ulkoilmassa jo vuosisatoja, mutta ajan myötä välttämättömyys on muuttunut nautinnoksi.

Villiruoan lumoissa

Olemme metsäkansaa. Ensimmäiset näille tienoille asettuneet ihmiset elivät esihistoriallisella ajalla metsän antimien varassa. Riista, marjat ja muut luonnonkasvit muodostivat suomalaisten ensimmäisen ruoka-aitan.

Metsästyksen ja villiruoan merkitys väheni, kun opimme viljelemään maata. Tiedot ja taidot kuitenkin säilyivät, ja metsän tarjoamat raaka-aineet täydensivät sitä, minkä pelto tuotti. Metsä oli paitsi ruoan lähde, myös lääkekaappi. Muinaiset suomalaiset tunsivat luonnon parantavan voiman. Monia marjoja, yrttejä ja juuria käytettiin kansanparannuksessa.

Sota ja elintarvikepula tiivistivät suhteen luontoon. Kun ruokaa ei saanut kaupasta, turvauduttiin metsän ja ryytimaan antimiin. Yritykset, koulut ja järjestöt kokosivat jäsenensä yhteen ja suuntasivat syksyisin marjaretkille. Perheet keräsivat sieniä ja marjoja, ja säilöivät niitä ahkerasti. Moni muistelee vieläkin lämmöllä kuistin portaalla viilentymässä ollutta tuoksuvaa marjakiisselikattilaa.

Nyt olemme löytäneet juuremme uudelleen. Villiruoka on noussut uuteen arvoon. Riista näyttäytyy eettisempänä vaihtoehtona lihansyöjille. Luonto ja retkeily on suurelle osalle suomalaisista sydämen asia.

Heinätöissä

Ennen kuin teollinen vallankumous saapui Suomeen, vuodenajat määräsivät elämän rytmin. Kesällä työ tehtiin ulkona – pellolla, metsässä, niityllä. Työ tehtiin ulkona, joten siellä myös syötiin. Kesän odotetuinta aikaa oli varsinkin nuorille kesä- ja heinäkuun vaihde. Silloin alkoi heinäaika.

Heinätöissä kerättiin rehua karjalle tulevan talven varalle. Päivät olivat pitkiä ja täynnä fyysistä työtä. Heinäajan eväitä alettiin valmistella hyvissä ajoin: eväsleipä leivottiin orsille kuivamaan, lihaa palvattiin ja kuivattiin, kalaa suolattiin. Juuri suolaa heinätöitä tekevät kaipasivat, sillä heinäkuisilla pelloilla hiki virtasi.

Yhteisistä leileistä nautitut juomat olivat janoisten työntekijöiden helpotus. Piimä ja kalja olivat suosituimpia janojuomia. Piimä valmistettiin jo kevättalvella, ja laitettiin sitten suuriin puutynnyreihin eläi piimäankkoihin. Ankat ajettiin rekikelillä niityille, ja upotettiin maahan. Näin juoma säilyi hyvänä kesään saakka.

Eväissä, konteissa, laukuissa ja leileissä yhteiset eväät vietiin pellolle jo sarastuksen aikaan. Päivän mittaan syötiin kolme tai neljä ateriaa. Niiden lisäksi juotiin tietysti iltapäivällä kahvit, levättiin hetki ja myöhempinä aikoina syötiin ehkä pullaakin. Tunnelma oli hilpeä, eikä se johtunut ainoastaan ruokajuomaksi pakatusta kaljasta tai sahdista. Kesäisillä heinäpelloilla syttyivät monet suomalaiset rakkaustarinat.

Vanha maanjako aiheutti sen, että työt tehtiin yhdessä – jokaisen peltotilkku urakoitiin vuorotellen yhteisvoimin. Myös eväistä huolehdittiin yhdessä. Toisinaan sattui kylän piiriin pihi isäntä tai emäntä, joka nipisteli makoisan ja kalliin voin määrässä. Voi oli harvinaista herkkua, sillä karja oli ummessa suuren osan vuodesta ennen maatalouden kehittymistä 1900-luvun alkupuolella. Voin puutteesta saattoi syntyä suunsoittoa, ja pihi talo sai herkästi huonon maineen. Hyvät eväät takasivat runsaan talkooväen myös tulevalle kesälle.

Ruokahetket vietettiin joko kotona, jos oltiin lähipellolla – tai niittyladon varjossa, jos oltiin etäällä talosta. Kotona ruokaan katettiin tukevaa liha- tai hernekeittoa, mutta pellon reunassa syötiin yksinkertaisempaa evästä. Viili ja talkkuna ovat vielä tuoreessa kansanmuistissa, mutta pepu ja pöperö ovat jo tuntemattomampia. Ne olivat juotavia taikinoita tai vellejä, jotka sekoitettiin talkkunajauhoista ja vedestä. Samantyyppistä oli länsisuomalaisten varikoinen eli pellonpiimä, joka tehtiin ruis- ja mallasjauhoista. Näppärä herkku oli legendaarinen hautanauris, joka valmistui kivillä vuoratussa maakuopassa kätevästi työpäivän aikana ja kypsyi sopivasti pellon reunassa syötäväksi.

Kahvit kuuluivat heinätöiden kohokohtiin, ja juotiin aina pellolla sinne levitetyn liinan päällä, kyytipoikana vaaleaa leipää, korppuja tai pullaa. Miesväki saattoi heittää ruoan päätteeksi pitkäkseen, naisväki puuhasteli asioitaan vaikkapa keräillen marjoja metsästä tai tehden käsitöitä.

Grillaaminen

Amerikkalaisvaikutteinen grillaaminen saapui Suomeen 1960-luvun tienoolla. Koko kansan vapaa-ajan huviksi jo 1950-luvulla sotien jälkeen levinnyt mökkeily liittyi asiaan olennaisesti, kun kesämökkiläiset löysivät grilleihinsä sihisemään kotimaisen makkaran. Suomalaisten idyllisten mökkiviikonloppujen voisi siis leikkisästi ajatella syntyneen 1960-luvulla, sillä silloin myös lauantaista tehtiin vapaapäivä!

Teollisvalmisteinen makkara on meillä melko uusi tuote, mutta makkaraa on toki Suomessasyöty kautta aikain. Alkujaan makkaran valmistus oli oikeastaan tapa säilöä sisäelimet, liha ja veri. Makkaroita on valmistettu miltei koko Suomessa, lukuun ottamatta Karjalan kannasta ja osia Etelä-Savosta. Erilaiset makkaratyypit vaihtelevat myös alueittain.

Verimakkaraa on valmistettu ainoastaan maan länsiosissa. Se valmistetaan perinteisesti hakatusta lihasta, sisälmyksistä ja ruisjauhoista. Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla tehtiin lihasta, sisälmyksistä ja ohraryyneistälihamakkaraa, joka suolattiin ja savustettiin. Lounais-Suomessa, Keski- ja Pohjois-Savossa sekä Pohjois-Karjalassa taas valmistettiin ryynimakkaroita ilman verta ja lihaa. Inarin seudun lappalaiset ovat käyttäneet makkaraan myös poron- ja jopa kalansuolia.

Nykyisen lenkkimakkaran esi-isä taas on halpa-, eli hampuusin- taihampparinmakkara, jota valmistettiin ainakin 1930-luvulta alkaen. Se tehtiin raavaan- ja luulihasta, eikä siinä yleensä ollut jauhoja. Makkara oli kuuleman mukaan herkullista, vaikka sen syöminen ei ollut joidenkin mielestä kovin kunniallista.

Suomeen saatiin oppi teolliseen makkarantekoon Saksasta, ja ennen sotia suomalaiset makkarat olivatkin saksalaiseen tapaan maustettuja. Sota-aika köyhdytti makkaramaakarien maustevarastot, ja kotimainen makkara leimaantui mauttomaksi – sotien aikaan kun oli pula paitsi mausteista, myös lihasta. Makkaroiden sekaan laitettiin esimerkiksi maitojauhetta ja perunajauhoa. Tämän johdosta vuonna 1957 tehtiin makkara-asetus, jossa määriteltiin A- ja B-laadun makkaroiden vähimmäislihapitoisuudet.

Makkaranvalmistus oli käsityötä 1960-luvun alkuvuosiin saakka, jolloin teknologinen kehitys vihdoin ylettyi myös lihajalosteisiin. Teollisesti valmistetusta herkusta tuli halpa, ja sen kulutus kasvoi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa räjähdysmäisesti.  Varsinainengrillimakkara syntyi lenkkimakkaran sisarena, ja sen laajamittainen valmistus alkoi vuosina 1973-74.

Kevyesti keskellä kesää

Kesällä suomalainen vapautuu ja päästää irti arjesta – myös ruokailun suhteen. Mökillä aterian ainekset saadaan kasaan ehkä omasta kasvimaasta tai vähintään kyläkaupasta. Kyläilyn kulttuuri elää vahvimmin juuri mökeillä, missä kynnys lähteä kutsumattakin kylään on matalimmillaan. Loman jälkeen rennon ja yhteisöllisen otteen ruokailuun ja yhdessäoloon voi kuljettaa myös kotiin. Pitkinä kesäpäivinä töiden jälkeen voi käydä kaupan kautta ja soittaa matkalla tuttavaperheelle: ”Tulkaa kylään!”

Kahvitellaan yhdessä

Julkaistu Kategoriat Etusivun teema, Teemat, Yleinen

Suomalainen kyläilykulttuuri on joutunut uhanalaiseksi. Ennen vanhaan kyläily ei aina ollut vain ystävien juttuhetki, vaan sillä saattoi olla käytännöllisempiä tarkoitusperiä.

Vieraanvaraisuuden vähenemistä on valiteltu jo iät ja ajat. Kyläilykulttuuria tutkineen Maarit Knuuttilan mukaan jo 1500- ja 1600-luvuilla valiteltiin vanhan kyläilykulttuurin katoamista ja kasvavaa itsekkyyttä. Kyläilyn ihanne ja käytäntö eivät välttämättä aina ole kohdanneet.

Kesä ja kyläily sopivat yhteen hyvin, sillä suomalaisten kynnys kyläillä toistensa luona on matalimmillaan juuri mökeillä. Mökit ovat myös ikään kuin perinteisten elämäntapojen säiliöitä. Juuri mökillä vanhat tavat ja konkreettisestikin vanha tekniikka – kaasujääkaapit ja vesikaivot – ovat tavallisia. Mökillä suomalainen kuoriutuu avoimeksi, ja unohtaa arjen rajat myös sosiaalisuudessa.

Ole kuin kotonasi

Vieraanvaraisuuden ydin voidaan jäljittää pitkälle historiaan. Ennen hotelleja ja huoltoasemia se on ollut elintärkeää pitkien matkojen kulkijoille. Ei ollut tavatonta, että suosittujen reittien varrelle osuneissa tavallisissa maataloissa yövyttiin, syötiin ja vietettiin aikaa isäntäväen kanssa. Kristillinen usko ja lähimmäisen rakkaus korottivat vieraanvaraisuuden keskeiseen rooliin. Suomessa esimerkkiä näyttivät erityisesti pappilat.

Pappeja perheineen pidettiin kylän esikuvina, joilta opittiin hyvän elämän taidot. Pappiloiden ovet olivat auki kaikille, ja kylässä käytiin ahkerasti – joskus jopa isäntäväen yksityisyyden ja jaksamisen kustannuksella. Kymmenpäisen vierasjoukon viihdyttäminen illasta toiseen kysyi voimia isäntäväeltä ja keittiöltä.

Maatilojen emännillä ei ollut varaa pappilan keittiön kaltaisiin tarjoiluihin, mutta he pistivät parastaan ainakin juhlapäivinä. Ennen vanhaan vieraita varten ei aina valmistauduttu erikseen. Vieraille tarjottiin samaa ruokaa, jota muu perhe söi. Joskus vieraanvaraisuus näkyi pieninä asioina, esimerkiksi oma väki saattoi joutua kuorimaan itse perunansa kun vieraalle ne kuorittiin valmiiksi.

Pöytä koreaksi

Kahvipullasta tuli käsite sodan jälkeen. Suomi toipui elintarvikepulasta ja sokeri, voi sekä kerma olivat taas kaikkien saatavilla. Erityisesti voita oli ensimmäistä kertaa Suomen historiassa tarjolla runsaasti. Kahvipöytään haluttiin sen seitsemän sorttia, ja enemmän. Myös valmiskakut ja -pullat tulivat kauppoihin sotien jälkeen, mutta niitä välteltiin pitkään. Kunnon emäntä tarjosi edelleen itse leivottua.

Vierasvara oli emännän kunnia-asia. Pullapitkoa, -korppua tai kahvileipää pidettiin kaapin perällä ja myöhemmin pakkasessa yllätysvieraiden varalta. Moni tekee niin edelleen. Knuuttilan mukaan suomalainen vierasvara –perinne on osoitus siitä, että kyläily on ollut vilkasta ja spontaania.

Lauantai on muodostunut perinteiseksi leipomispäiväksi, sillä sunnuntai oli suosituin ja tavallisin kylässäkäyntipäivä varsinkin maaseudulla. Emännät leipoivat lauantaisin pullaa tai kuivakakkua siltä varalta, jos joku sattuikin tulemaan kylään. Jos vieraita ei tullut, leipomukset syötiin perheen kesken.

Kyläilyn taito

Kyläilyyn on liittynyt monia erilaisia tapoja. Toisille se oli lähes harrastus, joillekin keino kuulla uutisia. Itäsuomalaiset ovat perinteisesti olleet erityisen ahkeria kyläilijöitä. Syksyllä kyläily oli vilkkainta, sillä kesän raskaat työt oli saatu päätökseen. Syksyyn sijoittui myös maatilojen palvelusväen vuoden ainoa vapaaviikko.

Karjalaisten keskuudessa oli tavallista käydä naapurissa kylässä, jopa kutsumattakin. Silloin ei ollut tapana tarjota mitään erikoista, kahvikupillinen riitti. Tavallista oli koko Suomessa, että varsinkin ennen suuria juhlia vieraat toivat tullessaan osan juhlien tarjoiluista joko leivonnaisina tai ruokana, tai raaka-aineina. Näin syntyi ajatus tuliaisista. Samaten juhlien pidoista annettiin vieraille kotiinviemisiä.

Kahvi on kyläilyn sydän

Jo 1840-luvulle tultaessa porisi kahvipannu Paraisilla jo 1840-luvulla mökissä kuin mökissä. Kahvi levisi länsirannikolta itään ja pohjoiseen, ja varakkaammalta väeltä tavallisiin koteihin. Ensimmäisenä suomalaiset oppivat juomaan aamukahvia, ja iltapäiväkahvien nauttiminen yleistyi hieman myöhemmin.

Kahvinjuonti ja –keittäminen vaativat aluksi opettelua. Prosessi vaati enemmän työtä kuin nykyään, sillä pavut ostettiin pitkään raakana ja paahdettiin sekä jauhettiin kotona ns. kahviprännärillä. Tavallisesti kahvi juotiin mustana, sillä sokeri ja kerma olivat ylellisyyksiä. Sen sijaan varsinkin vanhempi polvi lisäsi mielellään kahviin suolaa.

Kahvi oli arvokasta, joten puutteen aikana sitä jatkettiin usein esimerkiksi paahdetuilla rukiilla, ohrilla, herneillä, pavuilla tai esimerkiksi sikurilla. Sen lisäksi oli muitakin korvikkeita, kuten esimerkiksi ns. mallaskavi, joka oli tehdasvalmisteisesta sikurista sekoitettua kahvia. Sitä nautittiin erityisesti Hämeessä.

Kyläilyn uusi aika

Kyläily on niin tärkeää, että siitä ja sen katoamisesta ollaan oltu huolissaan jo vuosisatoja – miksi? Se on arkisen sosiaalisuuden tärkeä muoto. Tuoreena höyryävään kahvikupilliseen tiivistyy yksinkertaisimman yhdessäolon ydin. Kahvittelu, kyläily on yhdessäolon kulttuurinen peruskivi. Sitä on syytä vaalia. Kyläilykulttuurin henkiinherättäminen on onneksi helppoa.

Vanhan maailman muuttuessa nykyiseksi, myös kyläilytavat muuttuvat. Se on hyvä. Suomeen on juurtunut hiljalleen uudenlainen kahvilakulttuuri. Emme enää kulje kylänraitilla kahvilla, mutta nyt on vieläkin helpompaa lähettää viesti kaverille ja tavata siinä lähikahvilassa – tai vaikka huoltoasemalla. Samaan aikaan vanhasta emännän ylpeydestä voidaan hieman hellittää, ja luottaa siihen että hyvä kupillinen kahvia rennosti sohvalla riittää myös kaverille. Tarjoilua tärkeämpää on olla yhdessä.

Syödään ja juodaan yhdessä – ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Julkaistu Kategoriat Etusivun teema, Teemat

Suomalainen juomakulttuuri on ollut yhteisöjen kulttuuria. Juhliin kuulunut humala sitoi yhteisöt tiiviisti yhteen, ja oli vahvasti symbolista – yksin ryypiskelijöitä paheksuttiin. Vuoden rytmi rakentui työlle ja juhlalle, ja kun juhlittiin se tehtiin yleensä koko kylän voimin. Vuotuisjuhlien – joulun, juhannuksen ja kekrin – lisäksi juhlittiin myös perhejuhlia. Perinnejuhlat toimivat vahvan, perinteisen yhteisöllisyyden säiliöinä edelleen. Vanhoja sosiaalisia tapoja ammennetaan pieninä annoksina, ja sovitetaan nykypäivään.

Suomalaisen juomakulttuurin pieni historiikki

Perinteinen suomalainen juhlajuoma on olut. Sitä on pantu meillä ainakin jo 500-luvulla eKr. Paloviinaa suomalaiset oppivat valmistamaan 1500-luvulla, mikä lopulta johti oluen syrjäytymiseen suosituimpana juhlajuomana. 

Viinalla ja oluella on ollut vahva maaginen ja symbolinen rooli vanhassa suomalaisessa elämätavassa. Alkoholilla oli kyky muuttaa tajuntaa, ja siksi sen uskottiin myös voivan toimia välineenä vaikuttaa näkymättömään maailmaan – henkiin, jumaliin ja siten myös tulevaisuuteen. Olutta tai viinaa siis juotiin, kun haluttiin vaikuttaa sellaiseen joka oli arkikokemuksen ulottumattomissa.

Humala vahvisti myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ankarissa olosuhteissa – luonnonvoimien, kriisien ja ankaran hallinnon keskellä – suomalaiset tarvitsivat tiivistä yhteisöä. Jokaisen työpanos yhteisen leivän eteen oli merkittävä. Toisaalta riemukas juhliminen antoi hetken tilaisuuden olla vapaa ankarasta arjesta.

Työn ja huvin rytmi syntyi vuotuisjuhlista

Yhdessä syöminen vanhaan aikaan liittyi siihen, että ruokaa oli tarjolla runsaasti – siis sadonkorjuuseen tai teurastamiseen. Vanhan kansan kekrijuhlissa kumpikin saattoivat yhdistyä. Loppusyksyyn sijoittunut juhla oli yltäkylläisen yhdessäolon ja ilon hetki, jolloin oltiin kiitollisia saadusta sadosta ja luotiin pohjaa tulevan vuoden vastaavalle.

Teurastus voi tuntua raa’alta yhdessä syömisen tilanteelta nykyihmisestä, mutta aikanaan tuoretta lihaa saatiin lautaselle vain harvoin. Useimmiten se oli suolattua. Teurastuspäivänä – joka usein sijoittui syksyyn – tarjottiin esimerkiksi tappaiskeittoa, ja tehtiin herkullisia makkaroita ja sylttyjä. Tärkeä yhdessä syömisen tilaisuus oli myös leipomispäivä, länsisuomalaisissa taloissa kahdesti vuodessa ja itäsuomalaisissa joka viikko. Oli kyseessä kekristä, teurasajasta tai leipomispäivästä – naapurit olivat tervetulleita maistelemaan talon runsaita antimia.

Suuriin juhliin on aina kuulunut hyvän ruoan lisäksi myös hyvä juoma. Suomalaisessa kulttuurissa juominen vie arjesta pois, ja liittyy vahvasti juuri juhliin ja erityistilanteisiin. Perinnejuhlien sosiaalisuudessa tyypillistä on arjen ylittäminen ja suoranainen karnevalismi –hulluttelu, rajojen rikkominen ja ilo! Vuotuisjuhlissa, jotka liittyivät vuodenkiertoon, juomisella oli myös maaginen rooli: nauttimalla ohraista olutta runsaasti kekrinä isäntä varmisti myös tulevalle vuodelle hyvän sadon. Samantapaisia uskomuksia liittyi myös ruokaan. Yltäkylläisyys juhlassa varmisti yltäkylläisyyden myös sadon suhteen.

Varpajaiset, häät ja hautajaiset kokoavat suvun yhteen edelleen

Ryypyllä on ollut roolinsa suomalaisten elämässä jo syntymässä. Alkoholi ei ole kuitenkaan ollut vain humalan lähde, vaan myös esimerkiksi kivunlievittäjä ja onnentoivottaja. Pieni annos alkoholia – ryyppy – on vahvistanut sopimukset, toivottanut vieraat tervetuleeksi, ylläpitänyt työtehoa ja toiminut lämmikkeenä kylmässä säässä.

Suomalaiset ovat kautta vuosisatojen syntyneet saunassa. Synnytystuskien lääkkeenä käytettiin ainakin jo 1600-luvulla viinaa, johon on sekoitettu esimerkiksi kuumaa vettä, kahvia tai maitoa. Mausteeksi juomaan saatettiin lisätä esimerkiksi pippuria, suolaa, siirappia – tai jopa ruutia. Äidin lisäksi myös talon omalle väelle saatettiin tarjota heti syntymän jälkeen ryyppy ja suupala juustoa, leipää tai lihaa. Viikon kuluttua lapsen syntymästä vierailivat naapurin aviovaimot ja sukulaiset tuoreen äidin luona tuoden mukanaan erilaisia ruokatavaroita: leipää, juustoa, maitoa tai puuroa. Näitä tarjoiluja nimitettiin varpaisiksi, Etelä-Karjalassa rotinoiksi.

Nuoren parin yhteisen tien alku on ollut aina suuri, symbolinen juhla. Tarjoiluihin ovat perinteisesti kuuluneet olut, sahti, viina ja tietenkin kahvi. Erityisesti sahdilla oli tärkeä asema häissä ja hautajaisissa, ja häätaloon saapui prykäri usein jo kaksi viikkoa ennen häitä. Kokki taas tuli yleensä taloon kolme tai neljä päivää ennen juhlia. Häitä varten teurastettiin yksi tai useampia eläimiä, talon varallisuudesta riippuen. Juhlia varten leivottiin myös varikoisia, lämminleipää, tehtiin juustoja ja laatikkoruokia sekä makkaroita ja sylttyä. Leipien lisäksi leivottiin korppuja, vehnäspitkoja, piparkakkuja ja tehtiin pannukakkua. Pitkot ja muut kahvileivät yleistyivät vasta 1860-luvulla. Hääateria oli varsin pitkä toimitus, sillä siitä saatettiin nauttia jopa neljästä kahdeksaan tuntia.

Hautajaiset niin kuin häätkin olivat pidot, joten niissä syötiin usein samoja ruokia. Satakunnassa hautajaispöydän tärkein ruokalaji oli paisti, jonka rinnalle katettiin ainakin sallattia, laatikoita ja soppaa sekä live- tai kraavikalaa. Myös paikallista perinneherkkua, ohrakryynivelliä oli tietenkin tarjolla. 1900-luvun uutuus juhlakattauksessa oli jäätelö. Juhlajuomana oli tietenkin sahti. Hautajaistarjoilut päättyivät ulosheittoteehen, jonka kanssa tarjottiin isoja rinkilöitä kotiin vietäväksi. Tapoihin kuului kerätä myös muista pitojen makeista leivonnaisista tulaisia kotiväelle. Hautajaisissa oli tapana tarjota myös hautajaiskarkkeja, jotka säästettiin muistona vainajasta.

Tapoja menneisyydestä

Syntisyys ja paheellisuus alettiin liittää yhä voimakkaammin alkoholiin ja sen nauttimiseen 1700- ja 1800 –luvuilla. Hiljalleen käsitykset levisivät myös Suomeen, ja vaikuttivat esimerkiksi siihen minkälaiseksi alkoholipoliittinen keskustelu muovautui.

Samaan aikaan vanhat tavat elivät kansan keskuudessa kuten ennenkin. Sahtia valmistettiin häihin ja hautajaisiin, jouluksi ja juhannukseksi. Vapautunut suomalainen sihauttaa mökkisaunan terassilla oluen, ja tuntee samaa vapautuneisuutta kuin kekrijuhlassa humaltunut historiallinen serkku.

Usein kuulee todettavan, että alkoholinkäytöstä syntyy ongelmia vasta kun se tapahtuu yksin. Jo nyt nuorten juomatavoissa korostuu yhteisöllisyys ja kohtuus. Vanhan ajan yhdessä iloittelu ja rentoutuminen ovat ehkä tekemässä paluun suomalaiseen juomakulttuuriin.

 

Syödään yhdessä töissä, koulussa ja armeijassa

Julkaistu Kategoriat Etusivun teema, Teemat, Yleinen

Yhteinen ruokahetki lisää työtehoa, ja kokoaa työ- tai kouluporukan yhteen. Työpaikka- ja kouluruokailu syntyivät vastauksena yhteiskunnan muutoksiin, ja halusta tukea erityisesti vähävaraisimpia perheitä. Ne ovat muovanneet perheiden ateriarytmiä, ja ovat yksi hyvinvointivaltion kulmakivistä.

Työpaikkaruokailun juuret ovat tehtaissa

Monenlaiset uutuudet mullistivat suomalaisen työelämän 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, jolloin maataloudesta elänyt maa teollistui. Muuttoliike vei nyt maalta kaupunkiin. Uusi elämä vaati monilta totuttelua. Tehtaassa työpäivät olivat usein jopa 16 tuntia pitkiä. Työtä tehtiin myös viikonloppuisin, koko vuoden. Tehtaissa työskentelivät myös naiset ja lapset. Näin syntyi uusi yhteiskuntaluokka, työläiset.

Työväenliike syntyi ajaakseen tehtaan työntekijöiden etuja. Tärkeimpiä tavoitteita 1800-luvulla oli ajaa läpi 8 tunnin työpäivä. Työ tuotti tulosta, kun laki säädettiin vuonna 1917. Siinä turvataan työntekijöille paitsi säännöllinen työaika, myös tauot. Säännöllistä kahdeksan tunnin päivää tekevälle työntekijälle esimerkiksi oli tarjottava ”joko vähintään puolen tunnin ruokailuloma tai tilaisuutta syömiseen työn aikana”. Tänä aikana työntekijälle piti mahdollistaa poistuminen työpaikalta.

Työläiset söivät usein eväitä tai edelliseltä päivältä yli jäänyttä ruokaa. Vielä 1900-luvun alkupuolella työntekijät huolehtivat usein itse ruoastaan, vaikka ensimmäiset tehdasruokalat oli perustettu jo 1840-luvulla. Höyrykone tuli keittoloihin 1910-luvulla, mikä mahdollisti ensimmäistä kertaa suurten ruokamäärien nopean valmistamisen. Ruokalistoilta löytyi esimerkiksi kiisseliä, keittoa ja tietenkin kahvia. Työlainsäädännön ja työpaikkaruokailun kehittyminen muutti koko perheen ateriarytmiä. Syntyi käsite lakisääteisestä kahvi- ja lounastauosta. Päivällistä alettiin syödä neljän tai viiden aikaan iltapäivällä. Elämänrytmi muuttui.

Kouluruokailu on hyvinvointivaltion kivijalka

Suomalainen innovaatio, joka edistää terveyttä, oppimista ja hyviä tapoja – kouluruoka. Juuri ruoka oli yksi merkittävä syy siihen, että kaikkien lasten oli mahdollista lähteä koulutielle. Vielä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa kansakoulussa kävivät vain harvat. Matkat kouluihin olivat monille pitkiä, eikä kotoa usein riittänyt evästä koulupäiväksi – tai sellaista ei ehditty valmistaa. Näin vaihtoehdoksi jäi joko istua nälkäisenä koulunpenkillä, tai jäädä kotiin auttamaan talon töissä.

Ilmaista kouluruokaa alettiin tarjota joillakin paikkakunnilla, kuten Kuopiossa, 1900-luvun alussa. Keskustelu ruokailun tarpeellisuudesta, ja siitä kenelle ilmaista ruokaa tulisi tarjota, kävi vilkkaana. Järjestövaikuttaja Augusta af Heurlin ryhtyi toimeen kouluruoan puolesta, ja perusti valtakunnallisen Koulukeittolayhdistyksen vuonna 1905. Tämän seurauksena kahdeksan vuotta myöhemmin valtio myönsi ensimmäisen kerran avustusta kouluruokailuun. Ruokaa saivat ensin vain köyhimmät kansakoululaiset, oppikouluissa sitä ei vielä tarjottu lainkaan.

Uusi kouluruokailuun liittyvä laki tuli valmisteltavaksi 1930-luvulla, jolloin mm. Turkuun perustettiin omia koulukeittoloita. Niissä valmistetut ruoat olivat yksinkertaisia keittoja, vellejä ja puuroja. Ruoka syötiin usein luokkahuoneessa, pulpettien ääressä. Kuten monia muitakin asioita, sota muutti myös suhtautumista kouluruokailuun. Lasten ruokailusta heräsi huoli. Eduskunnan määräyksestä 1943 kaikkien kansakoulujen oli ryhdyttävä tarjoamaan lämmin lounas oppilaille ilmaiseksi vuoteen 1948 mennessä. Kaikille peruskouluikäisille tarjottava lämmin ateria säädettiin 1970-luvulla voimaan tulleessa laissa, kun siirryttiin peruskoulujärjestelmään.

Joukkoruokailussa on valtavasti voimaa

Nyt työpaikoilla syödään yhdessä harvoin. Kaikista koululaisista taas 85 prosenttia syö kouluruokaa, mutta määrä laskee kun tarkastellaan teini-ikäisiä. Samaan aikaan yhä useammat tutkimustulokset osoittavat, että rauhoitetusta ruokahetkestä yhdessä on kiistattomia hyötyjä työ- ja opiskeluteholle, yhteisöllisyydelle ja siten kokonaishyvinvoinnille.

Joukkoruokailussa on paljon hyödyntämätöntä potentiaalia. Työpaikka- ja kouluruokalat tavoittavat suuren osan suomalaisista. Tukemalla joukkoruokailua, voimme tukea miltei kaikkien suomalaisten hyvinvointia pienillä teoilla. Ensimmäinen askel on herätä näkemään yhteisöllisen ruokailun edut.

Kouluruoka herättää tunteita: olemme ylpeitä ainutlaatuisesta innovaatiostamme, toisaalta päivittelemme yhdessä inholla kumiperunoita. Erityisesti teini-ikäiset jättävät kouluruoan usein väliin, tai korvaavat sen karkeilla ja välipaloilla. Yksi syy saattaa olla se, että nuoret eivät koe ruokailutilannetta omakseen. Heillä ei ole mielestään riittävästi mahdollisuuksia vaikuttaa, vaikka halua löytyisi. Tämän eteen tehdään nyt runsaasti töitä, ja edelläkävijät oppilaitosten joukossa ovat ottaneet lapset ja nuoret osaksi kouluruoan suunnitteluprosessia. Näin syntyy tunne yhteisestä, yhdessä tehdystä ruokailuhetkestä.

Suomalaiset ovat tunnetusti sisukkaita. Korkea työmoraali on meille ylpeydenaihe ja käsitys siitä, mitä on oikea työ ja työnteko tulee suomalaisesta historiasta. Luonnon armoilla eläneiden maanviljelijöiden Suomessa arvostettiin fyysistä työtä, pitkiä päiviä ja itsensä ylittämistä – taisteltiin ’hallaa ja suota vastaan’. Se varmisti leivän. Arvostamme yksilösuorittamista edelleen, ja puurtamisen ihanne elää vahvana. Työ on ollut kunnia-asia, ja tärkeä osa yksilön identiteettiä.

Nyt sekä työnantajat että –tekijät voivat rakentaa itselleen uuden, yhteisen kunnia-asian. Rauhallinen, yhteisöllinen ruokahetki on etu kaikille. Työnantajalle se takaa virkeän, energisen ja motivoituneen työvoiman. Työntekijä, joka kokee kuuluvansa yhteisöön, voi hyvin. Työpaikan yhteisten ruokahetkien kautta voidaan tehdä näkyväksi myös yrityksen tai yhteisön arvoja ja tavoitteita. Hiljainen tieto siirtyy yhteisessä kahvipöydässä, eikä varttitunnin tauon rauhoittaminen vaadi suuria tekoja. Yhdessä sovituista käytännöistä on helppo pitää kiinni, ja edun huomaavat kaikki.

Syödään yhdessä kotona

Julkaistu Kategoriat Etusivun teema, Teemat

Kodin ruokapöytä on kerännyt suomalaiset perheet ympärilleen jo vuosisatoja. Jokainen aikakausi on muuttanut tavallaan yhdessä syömisen tapoja, ja johtanut nykyiseen tilanteeseen. Siinä missä aiemmin esimerkiksi ruoka-ajat määrittyivät esimerkiksi työn mukaan, nykyään yhä tärkeämpää on kyetä organisoimaan elämää omista, itselle ja omalle perheelle mielekkäistä lähtökohdista.

Ruoan kunnioitus on suomalaisille tärkeää

Ruokailutilanne on rentoutunut vuosisatojen saatossa. Käytöstapoihin suhtautuminen riippui vielä 1900-luvulla siitä, asuiko perhe maalla vai kaupungissa – kuuluttiinko säätyyn vai ei. Suomalaisille on aina ollut tärkeää kunnioittaa ruokaa. Maasta elantonsa saanut kansa tiesi, että satojen onnistuminen – tai epäonnistuminen – oli elinehto, ja katkerat katovuodet muistettiin pitkään.

Maaseudulla yhteiseen pöytään ei käyty miten sattuu. Perheen sisäinen arvojärjestys saneli sen, kuka sai istua pöytään ja ottaa ruokaa ensimmäisenä. Selkeät säännöt helpottivat ruokahetken kulkua, sillä maataloissa pöytään istui usein suuri joukko verisukulaisista renkeihin ja piikoihin. Miehet istuivat pöydän yläpäähän, kun taas naisille ja lapsille oli paikkansa sen alapäässä. Pienet lapset eivät välttämättä syöneet pöydän ääressä, vaan heille katettiin ruoka penkille tai tuolille. Ei ollut tavatonta, että naiset söivät seisaaltaan tai toisessa huoneessa. Toisaalta itse ruokailutilanne oli melko tasavertainen. Kun perhe oli asettunut pöytään, ruoka tarjoiltiin ja syötiin yhteisistä astioista. Samoin ruokajuoma – piimä, maito tai kalja – juotiin yhteisestä tuopista.

Työläiset olivat uusi yhteiskuntaluokka, joka syntyi teollisen vallankumouksen myötä. Näissä perheissä saatettiin nakella niskoja herrojen tavoille: tarinan mukaan eräs isäntä söi lakki päässä, koska niin ruoka oli myös tienattu. Usein juuri perheen isä päätti, kuinka tarkasti käytöstapoja noudatettiin. Koulutetuissa perheissä, kuten opettajien kodeissa, pidettiin hyvästä käytöksestä kiinni tiukemmin. Lautasliinoja käytettiin, ja ruokaa ei tuotu tarjoiluastioissa pöytään. Aamiainen saatettiin viedä perheen vanhemmille sänkyyn, ainakin viikonloppuisin. Kuka sitten päätti mitä syötiin? Säätyläisperheissä päätöksen teki perheen äiti, mutta kokkaamisesta vastasi usein ainakin osaksi kotiapulainen. Maalais- ja työläisperheissä isäntä oli se, joka päätti päivän ruokalistasta. Emännän vastuulle jäi ruoanvalmistus.

Hiljaisuus on osa suomalaista elämäntyyliä, myös ruokapöydässä. Myös puhumattomuus ruokapöydässä on liittynyt ruoan kunnioittamiseen: pöydässä keskusteleminen oli useimmiten sallittua, mutta nauraminen, riiteleminen ja turhien höpöttely oli edelleen kielletty. Oli niitäkin taloja, joissa ruokapöydässä puhuminen ei ollut sallittua lainkaan. Ennen kaikkea ruoasta tuli aina kiittää. Lasten ei sopinut arvostella ruokaa, vaan lautanen oli syötävä tyhjäksi – vaikka se olisi ollut täynnä piimävelliä tai hernepuuroa.

Säätyläisperinne hiipui sotien ja elintarvikepulan myötä 1940-luvulla, mikä johti myös käytöstapojen rentoutumiseen. Toisaalta edelleen pidettiin sopivana, että jokainen osasi esimerkiksi esittelyn, puhuttelun, ja ruokailutavat. Työläisperheissä lapset saattoivat alkaa kiinnittää huomiota vanhempien tapoihin, kuten ryystämiseen ja huonoon hygieniaan, opittuaan koulussa muuta. Maaseudulla vanha elämäntapa säilyi pisimpään, mutta muutos saapui hiljalleen myös kylänraiteille.

Ruokailutilanne rentoutui 1960-luvulla – kaikkia ruokia ei enää ollut pakko maistaa, vaikka lautanen piti edelleen syödä tyhjäksi. Uusia oppeja saatiin kotiin nyt myös lasten mukana. He oppivat uusia taitoja ja tietoja esimerkiksi koulun kotitaloustunneilla. Viikonloppu oli perheelle pyhitetty aika, jolloin ruokailuun ja ruoanlaittoon kiinnitettiin enemmän huomiota. Ruokailu keskittyi kotiin, ja vain aniharva kävi nakkikioskilla – saati sitten ravintolassa.

Arjen ja viikonlopun ero ruokapöydässä kasvoi 1980-luvulla. Arkisin ruoka koettiin polttoaineeksi, mutta viikonloppuna ruoka yhdisti perheen. Silloin kokeiltiin uutta, kokattiin ja syötiin yhdessä. Tärkeänä pidettiin, että kaikki olivat pöydässä yhtä aikaa ja että kädet pestiin. Ruokailutilaan saapui kuitenkin uusi häirikkö, televisio. Joissakin perheissä syötiin jo sen ääressä. Nyt ensimmäistä kertaa näytti siltä, että lapset nousivat ruokahetken keskipisteeseen. Johanna Mäkelä on tutkinut 1980-luvun perheruokailua. Hän havaitsi, että kun aiemmin ruokahetki määräytyi isän työaikojen mukaan, 1980-luvulla sen määritti lasten harrastusaikataulu. Samoin nyt ruokatoiveiden suhteen kuunneltiin herkimmin perheen nuorimpia.

Tuloerot näkyivät ruokapöydässä

Sota ja elintarvikepula, työelämän murros ja terveyskäsitykset ovat kaikki vaikuttaneet siihen, mitä suomalaisissa kodeissa syödään. Aiemmin vahvat alueelliset erot ovat nyt tasoittuneet, samoin kuin yhteiskuntaluokkien väliset erot.

Teollistuvassa Suomessa 1900-luvulla yhteiskuntaluokkien väliset erot näkyivät ruokapöydässä. Erityisesti joulupöydän herkut kertoivat perheen toimeentulosta. Ensimmäisen maailmansodan aikaan riisi oli vielä kallista, joten köyhimmissä kodeissa joulupuuro keitettiin esimerkiksi ohrasta. Viikonloppuisin yritettiin säädystä riippumatta syödä parempaa ruokaa kuin arkena, esimerkiksi ohrapuuroa ja puolukkasoppaa lauantaisaunan jälkeen. Ohukaiset ja pannukakku olivat lasten suosikkeja.

Työläiset ostivat ruokansa enimmäkseen kaupasta, toisin kuin omavaraiset maatilalliset. Leivän leipominen kotona loppui kaupungeissa, koska siihen ei ollut mahdollisuutta. Pienet asunnot rajoittivat ruoanlaittoa, sillä niissä ei ollut esimerkiksi uunia. Työläisperheiden vaimot ja tyttäret olivat usein palvelijoina säätyläisperheissä, mistä käytöstavat ja ruokalajit siirtyivät myös työläiskoteihin. Herrojen herkkuihin ja tapoihin suhtauduttiin aluksi epäilevästi, ja uusien vaikutteiden juurtuminen työläisperheisiin vaati usein aikaa.

Sota ja elintarvikepula jättivät pysyvän jäljen suomalaiseen ruokakulttuuriin.

Maaseudulla elintarvikepula kosketti vähiten, sillä moni tuotti edelleen suurimman osan tarvitsemistaan raaka-aineista itse. Työväen pöydässä nähtiin paljon keittoja ja vellejä. Onnekkaita olivat ne, joilla oli tuttavia tai perhettä maalla – heiltä saattoi saada arvokasta täydennystä ruokavarastoihin. Säätyläiset turvautuivat vaihtokauppaan naapureiden, sukulaisten ja tuttavien kesken. Kaikissa yhteiskuntaluokissa luonnon antimet, kuten marjastus ja metsästys nousivat tärkeiksi tavoiksi täydentää ruokavaliota. Ei ollut tavatonta, että esimerkiksi tehtaat järjestivät työntekijöilleen yhteisiä marjastusretkiä syksyisin.

Herkuttelusta ei sodan aikanakaan täysin luovuttu. Lauantai säilyi monissa perheissä leivontapäivänä, ja esimerkiksi Savossa saatettiin silloin leipoa makoisa nauriskukko yhdessä jaettavaksi. Sunnuntaina taas syötiin vähän paremmin ja hieman myöhemmin kuin tavallisesti. Pula-ajan lasten mieliin on kyselyaineistojen perusteella jäänyt muistoja erityisesti ensimmäisistä herkuista, ei niinkään puutteesta.

Pulan jälkeen perheiden pöydissä alkoi näkyä kohisten noussut elintaso. Varakkaisiin koteihin saatiin nyt ensimmäiset kodinkoneet, kuten jääkaappi ja kaasuhella. Jälkiruoat yleistyivät, samoin vaalea ranskanleipä. Makkara- ja liharuokien määrä kasvoi. Myös ensimmäiset valmisruoat tulivat kauppoihin 1950-luvulla. Lapset saivat uusia herkkuja, kuten limonadia, jota sai erityisesti juhannuksena, jouluna ja vappuna. Palaveripullan käsite syntyi sotien jälkeen, ja seuraukset näkyivät suomalaisten vyötäröillä. Ensimmäistä kertaa ruoan terveellisyys alkoi puhuttaa laajasti. Liikalihavuudesta ja sen haittavaikutuksista alettiin puhua laajalti. Sen seurauksena 1970-luvulla muun muassa yhä useammalle lapselle lauantaista muodostui karkkipäivä. Aiemmin omavaraiset suomalaiset siirtyivät yhä enemmän asioimaan kaupoissa. Valikoimat kasvoivat lähes räjähdysmäisesti, ja kauppaan tuli runsaasti uutuuksia, kuten jogurtti. Kasvisten ja hedelmien kulutus kasvoi. Myös paheksuttujen valmisruokien saatavuus kasvoi. Naiset tunsivat itsensä huonoiksi äideiksi ja emänniksi, jos sortuivat tarjoamaan perheelleen jotakin valmista.

Työn ja ruoan rytmit sovitettiin yhteen

Maatalous oli vielä 1950-luvulla enemmistön elämäntapa ja tulonlähde. Lähes kaikki mitä tarvittiin tuotettiin itse. Perinteisessä maalaisessa elämäntavassa yhdessä syömiseen vaikuttivat erityisesti työn jakautuminen eri vuodenajoille, sekä nykyisestä hieman poikkeava ajatus siitä ketkä kaikki kuuluvat perheeseen. Koko talon väki osallistui talon töihin. Ajatus perheestä käsitti paitsi isäntäväen ja verisukulaiset, myös esimerkiksi rengit ja piiat. Talvella syötiin kolmesti päivässä. Ahkerana kesäkautena puolestaan syötiin neljä ateriaa päivässä.

Vuonna 1917 säädettiin työaikalaki, joka muutti samalla ruokailurytmin monissa perheissä. Ruokailurytmin muutos kertoo laajemmin myös elämäntapojen muuttumisesta palkkatyön ehdoilla. Samaan aikaan syntyi työpaikkaruokailu. Työläisperheissä saatettiin nyt ensikertaa syödä lounas työpaikalla. Lähellä työpaikkaansa asuvat työläiset saattoivat tosin käydä kotonaan syömässä, tai joku perheen lapsista toi ruoan työpaikalle.

Miten suojella perheen yhteistä ruoka-aikaa?

Ennen vanhaan ruoka-aika määriteltiin isän työn mukaan, ja 1980 –luvulla lasten harrastusten mukaan. Nykyään ruokahetken uhka on aikataulujen kakofonia. Yhteiselle ajalle ei ole enää sovittua paikkaa kalenterissa, vaan se joustaa muiden menojen mukaan. Yksilöllisyys ajaa sein perheen yhteisen ajan edelle. Toisaalta ruokaa on tarjolla kokoajan, kaikkialla. Se tarkoittaa, ettei enää ole välttämätöntä rajata sille omaa paikkaa ja aikaa.

Elämän rytmi saneltiin ennen vanhaan pitkälti työn mukaan, perheen ulkopuolelta. Tehtaan tai maatilan työt oli tehtävä, kun niiden aika oli. Tämä näkyy edelleenkin elämäntavoissamme. Monen perheen rytmi ohjautuu edelleen harrastusten mukaan. Yhteiselle aterialle ei tällaisessa tilanteessa aina järjesty aikaa.

Miten siis suojella perheen yhteistä ruokahetkeä? Aivan ensimmäisenä on opittava luottamaan siihen, että se riittää, kestää ja kantaa. Yhteinen ruokahetki on yhtä tärkeä – ellei tärkeämpi – kuin mikä tahansa treeni. Joustavuus yhteisten ruoka-aikojen sovittamisessa aikatauluun on suuri apu. Vanha tehdastyöläisten arkirytmistä periytyvä kello viiden päivällinen ei välttämättä enää sovi jokaiselle. Syödään yhdessä vaikka illalla kahdeksalta, kun treenit ovat päättyneet ja luodaan uusia yhdessä syömisen tapoja!

Julkisilla toimijoilla, yrityksillä ja yhteisöillä on valtava voima toimia perheiden apuna. He voivat luoda pienin askelin puitteita uusille yhteisille ruokahetkille: urheiluseurat järjestävät treeniaikataulut niin, että ne antavat tilaa perhepäivällisille, yritykset lanseeraavat perheaterioita varten brändättyjä puolivalmisteita, joista ateria syntyy helposti ja niin edelleen.

 

Alko

Julkaistu Kategoriat Etusivun tarina, Etusivun teema, Tekijät

Alko haluaa tarjota asiakkailleen asiantuntevinta ja henkilökohtaista palvelua. Yritys on vastuullinen toimija yhteiskunnassa ja tehokas erikoisliikeketju, joka tarjoaa henkilökunnalleen parasta työtä osaamisella ja joustavuudella.

Alko pyrkii olemaan edelläkävijä suomalaisen ruoka- ja juomakulttuurin edistämisessä. Yli 350 myymälää ja noin 60 noutopistettä kattavat koko Suomen. Näiden lisäksi koulutettu henkilökunta palvelee asiakkaita verkkokaupassa ja kaikissa Alkon sosiaalisen median kanavissa. Olit sitten järjestämässä illallista tai kokkailemassa rennosti kotona – alkolaiset hallitsevat ruoan ja juoman liiton ja auttavat asiakkaita löytämään juoman vaativimmankin ruoan seuraksi.

Tutustu Alkon verkkosivuihin täällä!

alkologo

Pauligin lupaus

Julkaistu Kategoriat Etusivun tarina, Etusivun teema, Tarinat, Teemat

Kun Suomi täyttää 100 vuotta Paulig on mukana edistämässä suomalaisten yhteisiä kahvihetkiä monella tavalla. Paulig on mukana Syödään yhdessä -tapahtumissa kautta maan, ja kesäkuussa järjestämme järjestää myös koko Suomen yhteisen kahvihetken, johon kaikki on kutsuttu mukaan!

Tutustu meihin verkkosivuillamme! 
Tykkää meistä Facebookissa
Seuraa meitä Instagramissa @Pauligfi
Liity keskusteluun Twitterissä @PauligFi

Kanresta

Julkaistu Kategoriat Etusivun tarina, Etusivun teema, Tekijät

 

Kanresta luo herkut kulttuurin ystäville! Yritys on Suomen johtava kulttuuri- ja kokoustalojen ravintoloitsija, joka kattaa pöydän esimerkiksi Finlandia-talossa, Tiedekeskus Heurekassa, Suomen Kansallisoopperassa ja Lahden Sibeliustalossa. 

Koko maassa toimiva yritys tarjoaa monipuolisia kahvila-, henkilöstöravintola- ja tilausravintolapalveluja. Toiminnan sydämessä on halu luoda ainutlaatuisia herkutteluhetkiä, jotka kuvastavat asiakkaita ainutlaatuisella tavalla. Kanrestan asiakkaana voit samanaikaisesti myös syödä hyvää ja tehdä hyvää; yrityksen toiminnalla tuetaan Suomen Sydänliittoa, Lastentautien tutkimussäätiötä, Vanhustyön keskusliittoa ja Suomen Mielenterveysseuraa.

Haluamme syksyllä 2017 kutsua kanssamme yhdessä syömään tukemiemme järjestöjen kokijoita ja tekijöitä. Haluamme luoda elämyksellisiä ja hauskoja yhteisiä hetkiä esim. mielenterveyskuntoutujille, vanhuksille tai sydänlapsille. Samalla haluamme tutustuttaa työntekijöitämme jäsenjärjestöjen tekemään tärkeään työhön – jonka taas henkilöstömme joka päivä omalla työllään mahdollistaa!

Tutustu Kanrestaan verkkosivuilla!

Kanresta_logo_cm